Luminen metsäautotie kiemurteli edessäni. Aiemmin yöllä oli satanut lunta, mutta nyt taivaalta tippui vain muutamia kimmeltäviä lumihiutaleita. Auto hyppäsi ikävästi. Huomasin ajavani liian lujaa, joten hiljensin vauhtia. Vilkaisin takapenkille ikään kuin peläten, että se olisi vahingoittunut tai ei olisi enää siellä. Huoleni oli turha. Siellä se makasi huppariini käärittynä. Käänsin katseeni takaisin kohti kelojen kyllästämää vaaran laitaa, jonne olin matkalla. Tie kävi yhä kapeammaksi ja juuri satanut lumi oli pakkautunut paikoin kinoksiksi tielle. Painoin kaasua ja puristin rattia yhä lujemmin. Eteenpäin. Olin päätökseni tehnyt. Viimeinen mäennyppylä ja olisin perillä. Muutamaa viikkoa aiemmin olin kulkenut tällä alueella patikoiden, jolloin tiesin löytäneeni sen. Täydellinen paikka. Suojassa katseilta ja minulle turvallinen tien pää. Sammutin auton ja jätin radion auki. Kuulin musiikin, mutta en kuunnellut sitä. Sytytin tupakan ja istuin paikallani aivan liikkumatta. Kuu oli noussut puiden takaa ja paistoi edessäni epätodellisen lähellä. Maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Ummistin silmäni. Paitani oli kyyneleistä märkä. Itkin ja katsoin kelloa, oli aamuyö. Heitin palavan tupakan ulos ja otin puhelimeni esiin. Akkua oli vielä vähän jäljellä. Mietin mitä sanoisin. Kohmeisin sormin aloin näppäillä: Nyt tiedän mitä rakkaus on, kiitos kaikesta. En jaksa enää. Painoin lähetä. Nousin autosta ja otin kiväärini takapenkiltä. Olin käynyt tätä mielessäni läpi satoja kertoja, mutta ase tuntui silti painavan käsissäni enemmän kuin koskaan ennen. Latasin ja kävin polvilleni auton viereen. Rukoilin Jumalaa, että hän ottaisi kärsimykseni ja kipuni pois. Pyysin päästä taivaaseen, jotta voisin suojella sieltä perhettäni. Ase laukesi. Tummanpunainen verivana laajeni laajenemistaan. Se söi puhtaanvalkoiseen lumeen paikan, johon maailmani pysähtyi. Kohosin ylöspäin ja näin tyhjän ruumiini lyyhistyneenä maahan. En pelännyt. Nousin yhä korkeammalle ja kohta allani näkyi vain pehmeää valoa, jonka tuhannet tähdet ja kuu heittivät laukauksesta kaikuvan metsän ylle. Minuun ei sattunut enää.

Kuten reilu 700 muutakin suomalaista miestä vuonna 2010, pikkuveljeni Joonas teki itsemurhan päädyttyään umpikujaan muiden ratkaisuvaihtoehtojen puuttuessa. Ratkaisu oli tehokas ja lopullinenJoonas oli 21-vuotias ja pidetty kaveri niin töissä kuin vapaallakin. Ulospäin näytti, että hänellä oli kaikki edellytykset menestyä. Sisällä hän kuitenkin tunsi jotain muuta. Jotain jota hän ei osannut hallita tai käsitellä. Se oli myös jotain, jota ympärillä olevat ihmiset eivät osanneet aavistaa. Meille läheisille, sukulaisille ja ystäville, opettajille ja muille jotka hänestä välittivät, Joonaksen kuolema oli traumaattinen kokemus. Sen kanssa on täytynyt oppia elämään hiljalleen

Muistan sen päivän kuin eilisen. Oli satanut lunta ja oli pakkasta. Etsimme häntä ympäriinsä. Yritin uskotella itselleni, että veljeni jättämä viesti oli vain hätähuuto, johon voisin vielä vastata. Näin ei kuitenkaan ollut. Hän oli kuollut. Toipuminen on kestänyt pitkään. Pari ensimmäistä vuotta toivoin nukkumaan mennessäni, että näkisin unta hänestä. Ikävä oli suunnaton. On edelleen. Kun viimein näin sellaisen unen, oli se todellakin jälleennäkeminen. Se tuntui todella lohdulliselta. Tulin kotitaloomme pääovesta ja astuin olohuoneeseen. Joonas seisoi keinutuolin takana ja hymyili leveästi, kuten hänellä oli tapana. Hän tuli minua vastaan ja halasimme pitkään. Aivan kuin molemmat olisivat kaivanneet toisiaan pitkän eron jälkeen. Hänen kasvoillaan oli lempeä ja jotenkin pahoitteleva ilme. Hän tiesi, että olin surullinen. Todella surullinen ja samaan aikaan äärimmäisen helpottunut. Onnellinen siitä, että tapasin hänet vielä uudestaan ja että hän näytti olevan kunnossa. Hassua, mutta niin ajattelin herätessäni unesta, Joonas on kunnossa. Veljesrakkaus oli hänen eläessään aina läsnä ja onneksi sanoimme sen toisillemme usein. Nyt tuo rakkaus sinkoilee sydämestäni, milloin minnekin. Olen hänelle kiitollinen siitä, että koin hänen kanssaan iloa ja rakkautta niin paljon. Tänään on kulunut tasan kymmenen vuotta. Sytytimme aamulla kynttilän hänen muistolleen. Minussa on edelleen surun mentävä aukko, mutta onneksi se on pienentynyt tässä vuosien varrella. 

Aviomieskoulun perustaminen ja sen sisällön prosessoiminen kertoo yhtäältä minun tavastani käsitellä veljen menetykseen liittyvää surua ja toisaalta se kytkeytyi pitkäaikaiseen haaveeseen perustaa miehille suunnattu psyykkisen hyvinvoinnin valmennus, palvelu tai projekti, koska yhteiskunnassamme ei sellaista ollut. Veljen kuolema tarkoitti siis matkaa syvälle elämän merkitykseen ja minuuteen. Aviomieskoulu ja sinnikäs psykologian opiskelu ovat olleet siis paljolti veljeni ansiota. Halusin tehdä jotain merkityksellistä. Jotain, jonka olisin halunnut myös hänen voivan kokea. En pelännyt epäonnistumista. Olen aina halunnut aidosti ja pyyteettömästi auttaa muita ihmisiä. Arvelen, että se näkyy minusta ja toivon, että se tarttuu osaltaan muihin ihmisiin, erityisesti lapsiini.

Nuorten miesten mielenterveyteen panostaminen on mielestäni koko yhteiskunnan etu. Uskon, että voimme edistää niin yksilöiden kuin perheidenkin hyvinvointia paljon paremmin tulevaisuudessa, jos otamme asiaan rohkeamman otteen. Minä päätin tehdä oman osani perustamalla palvelun ja kirjoittamalla teemasta. Toivoin, että sillä olisi vaikutusta myös siihen, että nuorten miesten umpikujaan juoksuja olisi vähemmän ja ratkaisuvaihtoehtoja vaikeissa tilanteissa enemmän. Toivoin, että luettuaan aviomieskoulun viestin, yhä useampi kisi tärkeäksi toimia, omalla tavallaan ja rohkeasti, edistäen uudenlaisen mieskuvan vahvistumista. 

Nyt on kuitenkin omalta osaltani aika todeta yhden aikakauden päättyvän ja siirtyä uusiin kuvioihin ja suunnitelmiin. Meillä on Tytin kanssa taas uusia suunnitelmia ja ideat sinkoilevat joka suuntaan. Saa nähdä mitä niistä seuraaMinulla on ollut myös suuri ilo ja kunnia päästä osaksi nykyaikaista, muutosta edistävää lastensuojeluorganisaatiota ja toimia psykologina Go Strong Oy:ssä. Jatkan siellä blogin kirjoittamista lastensuojeluun liittyvillä teemoilla Mestari Karhu –blogien kautta. Blogi löytyy osoitteesta www.gostrong.fi. Mestari Karhu on tavallaan kunnianosoitus myös veljelleni, jota muistelen aina mestarista kirjoittaessani. Hän elää edelleen kanssani tällä tavalla. Kuvittelen millainen aikuinen hän olisi ollut tai mitä hän olisi saattanut lapsilleen sanoaMestarissa on aina jotain taianomaista ja saavuttamattomissa olevaa, paljon toivoa ja uskoa, rakkauttakin. Blogin tarkoitus on puhutella ja herätellä. Olen tästäkin mahdollisuudesta kiitollinen.